Pitkä aika on taas edellisestä tekstistä vierähtänyt. Paljon asioita on tapahtunut. Mutta mikä tärkeintä; me voidaan hyvin. ❤️
Mun kilpirauhanen poistettiin 14.01.2019. Kaikki meni tosi hyvin ja oma olo helpottui heti leikkauksen jälkeen. Itse haava ja kurkku oli kipeä noin viikon, Stefan olikin ekan viikon pois töistä hoitamassa lapsia. Sain levätä siis viikon. - elämäni pitkin ja tylsin viikko 😂 Sitä aina haaveilee että sais maata vaan sängyssä ja nukkua, sitten kun siihen on kerrankin mahdollisuus niin tekis mitä vaan että saisi edes tyhjentää tiskikoneen. Mä kuitenkin pysyin suht kiltisti sängyssä ja Steffi hoiti kaiken. Kyl hän mulle sit totes että ei tää koti-isänä oleminen ole niin helppoa kun vois kuvitella... 😅
Leikkauksen jälkeen olen nukkunut paljon paremmin. Mielialat on pysyneet tasaisina. Oikeastaan tuntuu että kaikki on yhtäkkiä kirkastunut. Tuntuu että olen vihdoinkin pikkuhiljaa oma itseni. Olen energisempi, positiivisempi, iloisempi ja ehdottomasti onnellisempi.
Vaikka tiesin että mulla on liikatoiminta ja tiesin mitä oireita se aiheuttaa, en siltikään uskonut että olo voisi leikkauksen jälkeen muuttua näin paljon. Että niin pieni rauhanen voi vaikuttaa niin moneen asiaan.
Helmikuun labroista ilmeni että oon tippunut aika rajusti vajaatoiminnalle, sitä osasin kyllä odottaa ja arvasin omasta olostakin sen. Lääkitystä nostettiin ja nyt on jo pikkuhiljaa parempi olo. Basedowin vasta-aineet (joka mulla siis aiheutti liikatoiminnan) ovat lähteneet hyvin laskuun. Suunta on siis kokoajan parempaan päin.
Stefan lopetti taksihommat ja opiskelee bussikuskiksi. Infarktin jälkeen se taksin ajaminen ei enää tuntunut samalta. Pitkiä päiviä joista hän ei palautunut samalla tavalla kuin aikaisemmin. Oli tosi väsynyt ja ärtynyt. Tuntui et hän oli jatkuvasti poissa, vaikka oli kotona niin ei kuitenkaan ollut läsnä.
Nyt tämän muutoksen myötä Steffi on ollut paljon energisempi ja iloisempi. Hän on päivä päivältä enemmän oma itsensä ja hän on läsnä. Äänestä kuulee että on innoissaan, silmät loistaen kertoo aina päivästään.
Innostusta , iloa ja silmien loistetta mä olen ikävöinyt ihan valtavasti.
Eihän tämä mikään helppo päätös ollut, mä oon kuitenkin todella ylpeä siitä et hän uskalsi ottaa riskin ja lähti tekemään jotain ihan uutta. ❤️
Steffin koulun myötä myös meidän arki on muuttunut ja edelleen haetaan rytmiä. Mä oon tosi stressiherkkä ja armoton itseäni kohtaan. Nyt kun Stefan on arkisin koulussa aamusta klo 17 asti, päävastuu arjesta ja pojista on mulla. Monelle tämä on se normaali tilanne mutta meillä Steffi on aina tehnyt 3 pitkää päivää ja muuten ollut kotona. Mulla vilisee päivittäin päässä listat niistä asioista mitä pitää hoitaa ja se rauhoittuminen päivällä tai edes illalla on vielä hakusessa. Pitäis oppia olemaan armollisempi ja suoda itselleen se ettei aina tarvitse tehdä ja suorittaa. Sitten toisaalta kuitenkin tykkään hektisyydestä, ainakin siihen tiettyyn pisteeseen asti 😅 Ajan kanssa varmaan meilläkin tämä arki pyörii rutiinilla ja ehkä opin joustamaan jossain asioissa. Ainakin toivossa on hyvä elää.
Mikillä hoidot etenee suunnitelmien mukaan. Alle vuosi enää jäljellä ❤️ Eskari alkaa syksyllä ja sitä jo kovasti odotetaan. 15.02 oli kansainvälinen lasten syövän päivä, me käytiin Mikin kanssa Kampissa tuolitapahtumassa. 153 tuolia, jotka kuvasivat viime vuonna syöpään sairastuneita ja menehtyneitä lapsia. 134 sairastunutta ja 19 menehtynyttä.❤️ Miki tuijotti tuoleja hiljaa pitkään ja sitten totesi : ” äiti, mä toivon heille kaikille ihan super paljon voimia, taistelutahtoa, rohkeutta ja aurinkoisia päiviä. Menestyneille toivon enkeleitä matkalle.” 💕
Sillon muisteltiin myös pitkään Mikin taistelua ja kaikkea mitä tähän 1,5 vuoteen onkaan mahtunut. Alkuhoidot oli Mikillä pitkät, rankat ja todella kivuliaat. Oli kuitenkin lohdullista kuulla että Mikillä päällimmäisenä mieleen on jäänyt äidin syli ja yhdessäolo. ” Äiti, sä teit kaiken ja enemmänkin.” ❤️
Viime vuonna käytiin myös tuolitapahtumassa, silloin yksi tuoleista oli Mikin. Muistan kun silloin mietin että pääsenkö koskaan Mikin kanssa katsomaan tuoleja? Se toive toteutui. ❤️
Meidän arjessa syöpä ei enää ole se valtava mörkö. Siitä on tullut osa elämää. Päällepäin sitä ei enää huomaa, eikä se ole ajatuksissa joka hetki. Meillä on samat murheet kun muillakin, ja Mikillä on 5v uhma eli kaikki on joko aivan kamalaa tai kamalan ihanaa eikä mitään välimuotoa ole olemassa. Tietenkin syöpä edelleen pelottaa. Sitä pelkää että se uusiutuu. Kun kaikki on hyvin ja menee hyvin niin sitäkin pelkää - että kohta kaikki romahtaa.En olisi halunnut oppia syövästä tai syövältä yhtään mitään. Mutta syöpä ei kysele tai valikoi. Ja tässä me nyt kuitenkin ollaan, selvitty kaikesta mitä tähän asti on eteen heitetty.
Lueskelin edellistä blogitekstiä ja totesin että edelleen pitäisi yrittää oppia ottamaan sitä omaa aikaa 😅 iltaisin mulla olis mahdollisuus käydä siellä salilla mutta tällä hetkellä on perhe mennyt edelle. Mä oon tosi huono lähtemään, ajattelen et ”no ehkä sit huomenna”. Yleensä huolehdin myös Steffin jaksamisesta. Kun hän on ollut pitkän päivän koulussa niin ei sit vaan tuu mentyä kun kuitenkin tiedän kuinka rankkaa on olla poikien kanssa, varsinkin jos on väsynyt.
Kuluneet 1,5 vuotta on ottanut paljon mutta myös antanut paljon. Tavallisia asioita ja varsinkin tätä arkea arvostaa ihan älyttömästi. Kaikista pienistä asioista ei enää tee isoja asioita vaan ne pienet jutut on oikeasti pieniä ja oikeasti isot jutut sitten niitä isoja. Aina ei tarvi saada sitä viimeistä sanaa , turhista asioista ei jaksa taistella. Kyllähän niitä kaikenlaisia pelkoja kulkee kokoajan mukana, mutta niitä käsitellään sitä mukaan kun niitä tulee.
Pari viikkoa sitten tulin kaupasta kotiin ja meidän pihasta ajoi ambulanssi pois. Mun sydän pomppasi kurkkuun ja pelot otti vallan. Vaikka tottakai järjellä ajateltuna tiedän että mulle soitettais jos jotain tapahtuisi. Hetken siinä autossa sit itkin ja itseäni keräilin. Yllätyin näin vahvasta reaktiosta vaikka tarkemmin mietittynä ei kai se mikään ihme ole. Kyllä ne pelot vaan on matkassa mukana eikä varmasti niitä kaikkia ole vielä edes käsitelty. Aika kuitenkin parantaa ja kyllähän elämä kantaa. ❤️
”Jotka uskovat onneen, ovat jo on onnellisia.”
