Mitä meille kuuluu nyt?
Mun oli tarkoitus kirjoittaa viimeinen teksti silloin kun Mikin hoidot loppuu. Mutta sitten en uskaltanut. Pelkäsin että manaan sen jos hehkutan asiaa liikaa. Silti kuitenkin takaraivossa on kokoajan jyskyttänyt ajatus että haluan saattaa tämän loppuun. Nyt Mikin hoitojen lopetuksesta tuli juuri vuosi, joten tämä on täydellinen hetki viimeiselle tekstille.
Paljon on tässä välissä tapahtunut. Vuosi sitten helmikuussa meidän perhe kasvoi kolmannella pojalla. 💙 Nooa on ollut täydellinen lisä meidän perheseen, pojista on muodostunut tiivis kolmikko. Hän oli se puuttuva palanen. Nooan myötä myös itse koin että meidän perhe on kokonainen. Enää en koe että siitä puuttuisi mitään, kaikki palaset ovat nyt tässä.
25.02.2020 Mikin 2,5 vuoden hoidot saatiin päätökseen. ❗️
Miki on käynyt kuukauden välein labroissa ja 3kk välein lääkärissä. Hän on pysynyt terveenä. Ainoastaan ferritiini on matala eikä siihen ole löytynyt toistaiseksi apua, katsotaan mitä siihen keksitään seuraavalla lääkörikäynnillä. Hoidonlopetustutkimuksissa Mikin sydämestä löytyi sepelvaltimofisteli, se ei nyt ainakaan toistaiseksi vaadi toimenpiteitä, vaan pelkkä seuranta riittää. Syövästä, tai no vinkristiinistä (sytostaatti) Mikille on jäänyt pysyviä hermovaurioita jalkoihin ja käsiin. Kaikki tarkkuutta vaativa tuottaa hankaluuksia ja liikkumisessa on edelleen aika kömpelö. Mutta se ei ole menoa hidastanut. Hän rohkeasti kokeilee ja menee kaikkeen aina innolla mukaan. Koulun käsitöissä ei pysy vielä mukana, mutta tehdään niitä töitä sitten yhdessä kotona.
Syksyllä Miki tosiaan aloitti koulun ja Eemi meni päiväkotiin.
Mikillä koulu on sujunut hyvin, hän on saanut paljon kavereita ja sieltä on löytynyt myös ne parhaat ystävät. Hän loistaa matematiikassa, ja se onkin yksi lempi-aineista koska se on niin helppoa.
Näin jälkikäteen voin myöntää että jännitin koulunalkua ihan järkyttävän paljon. En kovinkaan montaa asiaa ole jännittänyt yhtä paljon. Koko syksy oli varmaan mulle se kaikista rankin, koska jouduin päästämään irti. Ja hyväksyä sen tosiasian, että on niin paljon kaikkea miltä en voi Mikiä suojella. En voi häntä pitää kuplassa tai olla kärpäsenä katossa. Syksyn aikana hän on itsenäistynyt ihan hurjasti. Ja sitä kasvua on ollut niin ihana seurata vierestä, vaikka välillä ikävöin sitä pientä poikaa. Mutta se mitä kaikkea Miki on käynyt läpi, mistä kaikesta hän on selvinnyt - eihän siitä voi olla kuin äärettömän ylpeä. Ja innolla odotan mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan, niin ainutlaatuinen tyyppi. 🥰
Vuosi sitten mun äidin kunto romahti ja toki sitten korona toi oman lisänsä siihen. Mä oon hoitanut siitä lähtien kaikki äidin asiat ; käyn kaupassa, teen ruokaa jota vien sitten äidille, maksan laskut, pesen pyykit, vaihdan lakanat, vien roskat, siivoan, vien lääkäriin, hoidan asiat kelan kanssa jne.
Nyt sitten pari viikkoa sitten saatiin tietää että äidillä on alzheimer. Tottakai olin tätä epäillyt, mutta silti halusin uskoa että kyseessä olis joku muu sairaus. Sillä hetkellä mun elämältä tippui pohja. Viimeiset pari viikkoa oon ollut ihan pohjattoman surullinen. Oon ollut vihainen ja pelännyt sitä mitä on edessä. Ehkä pahinta on se, että tuun menettämään äidin mutta sit kuitenkin äiti tai se äidin näköinen kuori on edelleen olemassa. Se mun äiti sieltä sisältä tulee vaan olemaan poissa. Ja vaikka kuinka itseäni tähän valmistan, tiedän että helppo tie ei tämäkään tule olemaan. Äiti on aina ollut mun elämän suurin tuki ja turva. Hän on auttanut ja nostanut mut kerta toisensa jälkeen ylös. Aina ollut puhelinsoiton päässä. Kun mulla oli ensimmäisett sydänsurut, äiti osti ihan kirjaimellisesti koko pakastimen täyteen jätskiä. Kun mä en löytänyt mistään sopivaa mekkoa mun yo-juhliin, äiti vei mut ruotsiin shoppailemaan. Kun mä muutin pois kotoota ja tulikin äitiä ikävä, hän tuli yökylään. Kun Miki sairastui, äiti oli siinä. Hän oli paljon sairaalassa jotta mulla oli mahdollisuus olla myös eemin kanssa kotona ja levätä. Kun Stefu sai infarktin, mun äiti tuli mun tueksi. Ihan vaan ettei mun tarvis yksin kestää sitä kaikkea. Ja kun romahdin, äiti keräsi palaset ja kokosi ne yhteen. Oli tukena niin kauan että olin kokonainen. Nyt mä olen ihan rikki, mutta äiti ei voi enää auttaa vaan mun pitää itse kerätä ne palaset. Kaikki tämä tuntuu niin loputtoman epäreilulta.
Myös Miki otti uutisen tosi raskaasti, ja siinä taas sydän särkyi kun joutui katsomaan sitä tuskaa. Mitään ylimääräistä ei hänelle haluaisi. 💔
Viikko sitten äidille aloitettiin alzheimeriin lääkitys, toivotaan että se toisi meille lisäaikaa. Tehtiin mulle myös omaishoitajan hakemukset, kuvittelin että niitä papereita mun ei nää tarvitsisi ikinä täyttää. Näin ollen myös omat suunnitelmat töistä ja opiskelusta on toistaiseksi jäässä, ehkä niiden aika on sitten joskus. Nyt on kuitenkin tämän aika.
Tähän nykyiseen asuntoon äiti ei voi tulla koska kaikki makuuhuoneet on yläkerrassa, eikä hän pääse enää portaita ylös. Siksi suurin toive tälle vuodelle onkin että päästään muuttamaan sellaiseen rivariin missä yksi huone olisi alakerrassa. Äiti saisi viettää aikaa meillä ja saataisiin vielä niitä yhteisiä muistoja. ♥️
Mä aloitin tämän blogin koska tarvin paikan johon voin purkaa kaiken, ja tää oli mun henkireikä. Nyt kuitenkin tämän tekstin myötä homma on paketissa. Miki on TERVE. Blogi jää tänne ja toivon että siitä saa joku lohtua tai apua. Äitiin liittyen oon miettinyt uuden blogin perustamista, mutta tällä hetkellä ei riitä rahkeet siihen. Instan puolella kuitenkin päivitän asiasta enemmän; @jenhha voi ottaa seurantaan.
Ei siis vielä ainakaan ihan ruusuista loppua meille, vaan edelleen päivä kerrallaan eteenpäin.
Mutta kyllä tästä vielä noustaan, jollain tavalla.
Kiitos teille jotka ootte eläneet meidän mukana läpi Mikin sairauden. Kiitos kun olette jaksaneet olla olemassa. Kiitos perheelle ja ystäville - ilman teitä me ei oltais tässä. ♥️♥️♥️
 |
| @Emma Huttu |
