Nyt se päivä on tulossa, ihan kohta ja mä pelkään sitä päivää. Miki ei pelkää, hän on innoissaan. Itse olen nyt vasta tajunnut kuinka iso juttu tämä alkava eskari meille onkaan. Muille se on luonnollinen siirtymä mutta meille se on yksi maaliviiva. Siitä alkaa arki, Mikin tavallinen elämä. Mä olen huomannut kuinka isoksi Miki onkaan kasvanut, ihan yhtäkkiä. Hän ei ole enää mun vauva, mun pitää uskaltaa päästää iti. Luottaa siihen että Miki pärjää. Ja toisaalta hyväksyä myös se että mä en voi olla jokahetki ja aina paikalla. Mä en voi suojella häntä maailmalta. Mä en voinut suojella häntä syövältä, oon vaan voinut tehdä parhaani jotta hän jaksaisi taistella ja kahlata kaiken paskan läpi. Lohduttaa, kuunnella, pitää sylissä ja olla läsnä. Nauraa, itkeä, huutaa ja välillä olla vaan ihan hiljaa. Yrittänyt olla juuri hänelle se paras äiti. Ja silti nyt mietin että oonko tehnyt tarpeeksi? Vai olisko mun pitänyt tehdä tai olla enemmän?
Kevät ja kesä on ollut aika kiireistä aikaa. Stefan on opiskellut bussikuskiksi. Nyt hänellä on viimeiset viikot työharjoittelua menossa, ensi kuussa saa sitten jo ihan palkkaa noista hommista. Uudet vaihtuvat rytmit sekä kaikki uudet asiat itse työssä - on ollut Steffilläkin tosi rankkaa. Oon hänestä ihan valtavan ylpeä että hän uskalsi lopettaa tutut ja turvalliset työt ja kokeilla jotain täysin uutta. Tiedän että hän pärjää loistavasti, hetkeäkään en ole sitä epäillyt. Hän hoitaa kaiken minkä aloittaa ja suoriutuu aina loistavasti.
Ollan kuitenkin ehditty poikien kanssa mökille ja rannalle, ja ne on olleetkin tosi tärkeitä taukoja niin pojille kuin meille aikuisille.
Eemillä on hurja 2v uhma ja Mikillä taas 5v uhma - joten meillä elämä on joko ihanaa tai kamalaa eikä mitään siltä väliltä. Ja yleensä se on kamalaa. Ihan todella kamalaa. Mun äiti kysyi vähän aikaa sitten että miten jaksan päivästä toiseen tätä jatkuvaa kiukuttelua, itkua, tappelua ja raivareita. Mä jäin sitten miettimään tätä asiaa, ja siis kaikkea tuotahan ne meidän päivät suurimmaksi osaksi on. Mä en kuitenkaan tunne että olisin väsynyt tai kyllästynyt tähän elämään, ehdottomasti päällimmäisin tunne on onnellisuus. Ihan joka päivä. Tietenkin on niitä hetkiä kun ei jaksais, hetkiä kun haluais olla yksin ja hetkiä kun kaipais edes minuutin sitä hiljaisuutta. Tälläistä tämä meidän elämä nyt on, hektistä ja kovaäänistä. 10 vuoden päästä elämä on taas ihan erilaista ja silloin varmasti kaivataan tästä vaiheesta jotain. Ennen Mikin sairastumista olin herkempi ja kaipasin enemmän omaa tilaa. Hermostuin helpommin. Tässä parissa vuodessa sitä on oppinut etsimään sitä sisäistä rauhaa. Silloinkin kun sisimmässä myrskyää. Ja vaikka välillä on rankkaa niin silloin sitä muistuu mieleen kuinka helppoa kaikki on kuitenkin nyt. Eikä se ole mikään itsestäänselvyys että ollaan tässä. Edes se että pojat tappelee keskenään ei ole mikään itsestäänselvyys. Asiat voisi olla toisin, niin paljon huonommin kun nyt.
Mä jatkan vielä Eemin kanssa kotona, luultavasti hän sit aloittaa kerhon jossain vaiheessa. Miki osallistuu siis vain esiopetukseen koska pystyn hänet hakemaan aikasin kotiin. Eskarin aikana tapahtuu kuitenkin lääkkeiden ja hoitojen lopetukset, paljon muutoksia. Liian pitkät päivät eskarissa voisi olla Mikille liikaa, parempi aloittaa hissukseen kun siihen on mahdollisuus.
Iso muutos eskari on myös Eemille, kun se isoveli ei enää olekaan aina kotona. Vaikka pojat tappelevat paljon niin silti he myös ovat keskenään parhaita kavereita. Toistensa tuki ja turva. Miki itse juuri totesi että hänen elämänsä olisi tosi tylsää ja yksinäistä ilman Eemiä, että vaikka Eemi onkin usein tosi ärsyttävä niin silti useammin hän on vaan maailman rakkain pikkuveli.
Miki myös kertoi pari viikkoa sitten että hänelle tulee tosi kova ikävä Eemiä sitten eskarissa. Asia jota en ollut edes ajatellut. Oikeastaan tosi pitkään mietin koko eskaria vaan Mikin näkökulmasta, vaikka sehän vaikuttaa koko perheeseen ja kaikkien meidän elämään. Uskon kuitenkin että pieni erossa oleminen tekee pojille hyvää vaikka alku varmasti vaikea onkin.
Näillä me mennään taas eteenpäin, kohti uudenlaista arkea.
